Hipsutin

Mietin pari kertaa tänään, että kirjoitanko tänne vai en.. Mutta jostain syystä miusta vaan tuntui, että pakko purkautua johonkin.. Voi olla, että kirjoitan kaiken tänne ja poistan sitten koko tekstin, tai sitten en.. Koin tänään aika hämmentäviä hetkiä omassa elämässäni, ei ehkä kovin hyvässä mielessä. Eikä siis painonpudotukseen liittyen, vaan ihan muuhun elämänmenoon…

Noh kaikki alkoi siitä, kun menin vierailemaan avokin kanssa hänen sukulaisten luo.. Kun pääsimme paikalle, niin yhtäkkiä alkoi melkoisen kova sukulaisten ristikuulustelu siitä, että joko te niitä lapsia meinasitte? Sanoin ihan normaalisti, että olemme olleet vasta reilu kolme vuotta yhdessä ja opiskelut on ihan kesken, ettei nyt ole todellakaan niiden aika. Lisäksi kehuin ylpeänä sitä, että miusta tulee ekaa kertaa täti syksyllä, tai itseasiassa tuplatäti! <3 Siinä silloin varmasti riittää meidän elämään tarpeeksi ihmettelemistä 🙂 Ajattelin tämän riittävän, mutta keskustelu meni ikävämmän puoleiseksi minun mielestäni. Kovasti jatkettiin tuputtamista, että eikö oliskin kiva, kun omia pikkuisia pyörisi jaloissa ja opiskelut voisi (kuulemma) jatkaa myöhemmin loppuun jne… Lisäksi avokin äiti sanoi kovaan ääneen, että tällä menolla hänestä ei ehdi tulla mummoa, kun on jo haudassa silloin. Ja kun kuulemma kaikki muut samasta suvusta saavat lapsia, mutta miksi juuri hänen lapset eivät niitä lapsia tee.. Tätä keskustelua jatkettiin kiusallisen kauan ja koko juttu olisi pitänyt ottaa huumorilla, mutta..

Myönnettäköön, että itselläni on ollut välillä vauvakuumetta, mutta kyllä se järkikin sen sanoo, että nyt ei ole sen aika. Järki ja tunteet juoksee vähän eri rataa. Täytän tänä vuonna 26-vuotta ja takaraivossa jyskyttää naistentauti-kurssin taulukot siitä, kuinka nopeasti se hedelmällisyys laskeekin. Tiedän siis, että joka päivä hedelmällisyyteni vain laskee ja laskee… Jos olisi joku oikea ennustaja olemassa, joka pystyisi kristallipallosta katsomaan, että tulemme saamaan lapsia myöhemmin, kun sen aika on…niin rauhottuisin tähän paikkaan jo lopettaisin märehtimisen. Mutta päähäni tulee kokoajan kauhuajatuksia, että mitä jos sitten joskus onkin jo liian myöhäistä?

Mietin kyllä, että mitä hittoa se muille kuuluu, milloin on lasten aika? Minusta jokainen pariskunta tässä maailmassa on kypsä päättämään siitä, milloin niitä lapsia mahdollisesti halutaan käydä yrittämään. Korostan sanaa yrittämään. Miulla on todella paljon läheisiä, joilla on ollut keskenmenoja ja raskautumisvaikeuksia. Ei niitä lapsia vaan ”tehdä”, vaan niitä saadaan. Siksi miun mielestä onkin aika rohkeaa mennä kysymään toisilta lapsista, sillä se voi olla yllättävän arkaluontoinen asia. Noh miulle se tuntui olevan hiukan arkaluontoinen asia, mutta emme siis todellakaan ole nyt yrittämässä lasta. Minulla se on vasta haaveilutasolla, että joskus sitten. Mutta kun tänään se ”joskus sitten” -vastaus ei selvästi tuntunut kelpaavaan näille sukulaisille.

Ehkä se oli arkaluontoinen asia siksi, koska ulkopuolelta tuleva painostus on niin kova. Eikä tarvitse mennä kuin facebookkiin vierailulle, kun huomaa, että aii tuokin ja tuokin ja tuokin on saanut lapsen ja mennyt naimisiin.. Mutta entäs minä ja me?

Tykkään ajatella omia tuntemuksia aina kuvannollisesti. Tämänpäiväinen keskustelu sukulaisten kanssa tuntui siltä, kuin minä olisin seisonut Hartwall-areenan lavalla yksin ja ympärillä olevat katsomot olisivat olleet täynnä ihmisistä. Samalla spottivalot olisivat osoittaeet niin terävästi minuun, että ihan silmiä häikäisisi ja joutuisin laittamaan kädet kasvojen edelle. Samalla yrittäisin liikkua pois spottivaloista lavan pimeään kohtaan, jotta minua ei huomattaisi, mutta silti nämä valot aina seuraisivat minua, yritinpä mennä minne tahansa karkuun niitä. Se tuntui juuri tuolta!

Noh kun kotiin pääsin, niin itkuksihan se meni. Huvittavaa, tiedän! Olen kuitenkin todella iloinen ja onnellinen tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni. Minulla on rakas avopuoliso, kaksi rakasta kissaa, rakkaat siskot, rakkaita ystäviä, uuden  ja mielenkiintoisen alan opiskelu päällä ja terveyskin pitäisi olla kohillaan. Miksi siis ei voi olla tyytyväinen tämänhetkiseen elämäntilanteeseen? Miksei tämä riittäisi? Miksi mie niin kovin pahoitin mieleni koko keskustelusta?  En tiedä..

Taidan olla vain todella väsynyt.. Ehkä mie nukun ensi yön hyvin ja huomenna vaan naureskelen tälle kaikelle miun kirjoittamalle.. En tiedä. Sukulaiskyläilyt saa kyllä jäädä vähäksi aikaa väliin. Mie ainakin aion nauttia täysin rinnoin tulevasta täteilystä! Ehkä joskus.. joskus sitten on niitä ihka omia nyyttejä..

Adios <3